Bárrás vuoren huiputus
Kipuaminen Barraksen huipulle (kuva @kiertoreitti)
Bárrás on vuori, jota olin ehtinyt kylältä käsin ihastelemaan jo useamman vuoden. Se nimittäin näkyy kyläläisille niin koti-ikkunoista, pihamaalta kuin tunturistakin käsin mahtipontisena ja jyrkkäpiirteisenä huippuna Kilpisjärven takana.
Ensi alkuun ei käynyt mielessäkään, että noin jyrkkäpiirteiseltä näyttävälle vuorelle olisi tavallisella tallaajalla asiaa ilman vuorikiipeilyvarusteita. Olin kuullut, että siellä voi käydä talvella suksilla ja ajattelin, että kyseessä täytyy olla vapaalaskijoiden suosima lähikohde Kilpisjärveltä. No, asia valkenikin pikku hiljaa ja kävi ilmi, ettei se niinkään ole vapaalaskijoiden kohde vaan päiväretkeilijöiden, patikoijien ja hiihtovaeltajien välipäiväkohde, jota käydään yleensä kevyin varustein huiputtamassa.
Ei siitä aikaakaan, kun olinkin rinkka selässä patikoimassa Signaldalenista kohti Gappohyttaa ja ohitin Bárráksen. Bárráksen huiputus ei sillä kertaa sopinut aikatauluihin vaan jatkoin suoraan hytalle. Silmäilin kuitenkin reittiä Parastinden -viitan kohdalla, ja pohdin että joku toinen kerta tie vie kyllä siihen suuntaan. Alkumatka siihen asti oli ollut helppoa metsäistä mönkijäreittiä. Toki termi "helppo" on suhteutettu Suomen maastoreittien sijaan Norjan maastoihin, joka tarkoittaa maastollisesti sellaista reittiä, jossa jokaista askelta ei tarvitse erikseen asemoida eteen astuessa. Jyrkkyys on Norjassa asia erikseen ja yleisesti ottaen kaikki reitit lähtevät pysäköintipaikoilta nousemaan jyrkästi ylös päin, niin tälläkin reitillä. Pohdin kuitenkin jo tuolloin, että päiväretki Bárrákselle tulisi olemaan varmasti koko päivän retki ja puntaroin mielessä vaihtoehtoa, olisiko järkevää ottaa huiputusretkelle yöpymisvarusteet mukaan. Olen kuitenkin hidas etenijä ja jään ihmettelemään milloin mitäkin hyönteistä, perhosta tai kasvia.
Viime kesänä sitten päätin, että kun seuraava kirkkaan päivän ennuste sattuu vapaapäivälle, käyn huiputtamassa vuoren. Toisena tärkeänä seikkana oli valita ajankohdaksi kukkien kukinta-aika, koska en ollut vieläkään nähnyt kiirunankelloa, jota tavataan mm. näillä Norjan ylängöillä.
Heinäkuun puolivälissä suunnattiin sitten päiväreppujen kanssa kolmen koplana kohti Signaldalenin Rognlia ja Bárráksen huiputusta. Kaikilla oli vettä mukana sekä pulloissa että juomarakoissa ja tietysti evästä. Huipulle oli varattuna toki myös huiputuspullat.
Alku matka taittui nopeasti, mutta jossain kohtaa aloimme ihmetellä, miksei Parastindenin viitta jo tule vastaan. Karttaa tutkaillessa totesimmekin, että olimme onnistuneet kävelemään siitä reippaasti ohi. Päätimme sitten nousta omia reittejä merkityn polun suuntaan. Olihan meillä suunta kuitenkin selvillä -ylöspäin. Alapaljakalle päästyä matkan teko hidastuikin, kuten arvata saattaa kun päästiin harvinaisten tunturikasvien kasvuympäristöihin. Kasveista uusia harvinaisuuksia ei tällä kertaa löytynyt, mutta niitä tutumpia tunturikasveja sai toki ihastella: etenkin pikkutervakko, kulta- ja tähtirikko olivat kukassa. Bárrákselle noustaan vuoren etelärinnettä, joten heinäkuun puolivälissä oltiin selkeästi jo kukinnan viime metreillä. Tunturikohokkia oli vielä jokunen jäljellä ylemmäs noustessa. Kasvien lisäksi aikaa kului myös perhosten perässä juosten. Ensi kertaa näin ja kuvasin lapinkeltaperhosia (colias hecla). Ne liihottelivat värikkäinä täplinä auringossa pikkutervakosta toiseen. Niillä siivet ovat kauniisti yläpuolelta keltaoranssit tummilla reunoilla ja alapuolelta vihertävän keltaiset kera täplien.
Jossain kohtaa joku meistä onneksi huomautti, että on jo jatkettava matkaa. Päivä oli venymässä jo pitkäksi.
Alapaljakka oli mukavan tasaista loivahkoa nousua, mutta viimeiset 500 nousumetriä jotain ihan muuta. Reitti alkoi kadota siinä vaiheessa, kun jalan alla oli enää louhikkoa ja reitin merkiksi kasattuja kivikasoja tai punaisia merkkitäpliä oli vaikea löytää. Emme olleet reitin ainoita retkeilijöitä, ja seurasimmekin muutamaa muuta, jotka lähtivät jyrkkään kivikkonousuun eri reittejä. Ylhäältä alaspäin tullut seurue vinkkasi, ettei kannata lähteä kaartamaan heidän tapaansa liikaa oikealta, koska siellä olisi vastassa pystysuora pudotus alaspäin, joka oli osaa seurueesta hirvittänyt.
Päädyttiin seurailemaan epämääräisten punaisten täplien reittiä aikalailla suoraan jyrkkää rinnettä ylöspäin. En olisi uskonut, että minua tuntureihin tottuneena olisi jännittänyt se nousu, mutta niin se teki. Nousu oli myös fyysisesti raskas, mutta tauottamalla se pikku hiljaa eteni ja lopulta Laura viittoili ylempänä huipun näkyvän. Siitä innostuneena kiiruhdettiin huipputasanteelle.
Huipputasanne on kapea polku Bárráksen päällä. Puoli, josta ei nousta, on todella jyrkkää pahtamaista seinää suoraan alaspäin. Maisemallisesti paikka on todella vaikuttava. Pohjoiseen avautuvat Norjan kauniit terävä huippuiset vuoret ja kaunis Signaldalenin laakso. Kotipuoleen päin taas avautuu pyöreäpiirteistä tunturimaisemaa ja tietenkin täytyy mainita näkymässä Saanatunturi ja Kilpisjärven kylä. Ruotsin suuntaan taas pyöreistä muodoista kohoaa teräväpiirteinen Moskkugáisin vuorimassiivi ja tietysti siihen kuuluva Pältsan. Kiipeäminen huipulle oli todella kaiken vaivan arvoista.
Huipulta laskeutuminen tuntui haastavalta ilman vaellussauvaa ja vähän väliä oli tauotettava, jotta polvet sai kestämään jyrkimmän osuuden. Muutenkin paluumatka tuntui kuluvan verkkaisesti. Päivä oli jo pitkällä ja väsymys alkoi painaa, eikä paluu samaa reittiä ole koskaan tuntunut omasta mielestä oikein mielekkäältä. Suosin enemmän rengasreittejä, joilla riittää uutta katseltavaa koko reitin pituudelta. Aurinko kuitenkin jaksoi kauniisti paistella ja olosuhteiden puolesta retkisää oli optimaalinen. Ilma alkoi jo viilentyä päivän kuumasta porotuksesta ja se kelpasi meille, kun vesivarat olivat alkaneet vedellä viimeisiään. Kuumalle päivälle ei voi varata selvästikään liikaa vettä mukaan.
Paluumatkalla ei enää kyykitty kasveja tai kuvailtu perhosia. Sen sijaan seurattiin tunturikihuparia ja heidän untuvasta pörheää poikastaan, joka kipitteli kivikossa. Lintubongauslistalle pääsi myös kiiruna ja joitain pikkulintuja.
Autolle päästyä oli takana pitkä pitkä päivä. Olihan auto startattu jo aamulla Kilpisjärveltä, ajettu kaupan kautta Signaldaleniin, huiputettu Bárrás ja vielä olisi edessä ajo Skibotnin kylän liepeille leirin pystytykseen. Aikataulullisesti puhutaan noin 12h päivästä, mutta aikakäsitteet, tehokkuus tai suorittaminen eivät olleet olennaisia käsitteitä tällä retkellä. Aamulla lähtö tapahtui noin kello yhdeksän ja Rognlin pysäköintipaikalta lähdettiin puolenpäivän jälkeen liikkeelle. Pysäköinnistä Bárráksen huipulle saatiin kulumaan noin 5h, jonka aikana kuvailtiin, tutkittiin kasveja ja istuttiin tauolla hyvät tovit. Huipulla saattoi kulua tunti pullaa syödessä ja maisemia ihaillessa. Paluumatkaa autolle en ajoittanut ollenkaan kellosta, mutta siihen meni varmaan noin 3h eli paljon vähemmän aikaa mitä pysäköinnistä huipulle, olihan se pelkkää alamäkeä. Leirissä iltapalalla oltiin kello yhdentoista maissa.
Seuraavana aamuna herättiin teltasta, käytiin pulahtamassa meressä ja todettiin, että jaloista on löytynyt uusia lihaksia. Mitä ilmeisimmin jyrkällä osuudella oli joutunut käyttämään lihaksia, joita ei normaalisti käytä ja nyt niitä kivisti. Onneksi tämä seuraavan päivän seikkailu ei sisältänyt juurikaan lihaksiston käyttöä. Suunnattiin nimittäin kohti Pohjois-Euroopan syvintä kanjonia ja Gorsabruan putousta.
